perjantai 5. elokuuta 2016

Tierra Arctic Ultra 120km 2016

Ja sitten kohti kesän toista kovaa koitosta.  Lavaredo oli kauden selkeä päätavoite, mutta UTMB-pisteiden keräilyn vuoksi kesään piti buukata toinenkin hiukan pidempi kisa.  Kisaksi valikoitui Ruotsin lapissa 5.8. nyt kolmatta kertaa järjestetty Tierra Arctic Ultra, sillä se osui vielä sopivasti loma-aikaan, palautumisaikaa Lavaredosta oli 6 viikkoa ja muutenkin on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli päästä lappiin kisaamaan.  Suomen kisat eivät aikatauluihin nyt osuneet, mutta onneksi lappi on Ruotsissakin.  Kisassa tarjolla on kaksi matkaa, 100km (+1600m) ja 120km (+2500m), jotka todellisilta matkoiltaan ovat noin 107km ja 122km.  Molemmat reitit lähtevät Nikkaluoktasta ja päättyvät Abiskoon seuraillen osittain klassista Kungsledenin vaellusreittiä.  Pidempi matka eroaa perusreitistä muutamassa kohtaa, mutta pääosin reitti on sama.  Ilmo sisään siis pidemmälle.


Kisavalmistautumisessa oli aika monta ongelmakohtaa jo etukäteen tiedossa ja Lavaredon jälkeen niitä tuli vielä muutama lisää.
1) Kisa on unsupported, eli minkäänlaista huoltoa ei kisan aikana ole tarjolla. Tämä tieto oli jotenkin mennyt ohi ilmoittautumisvaiheessa ja aiheutti aika paljon ylimääräistä fundeeraamista, kun sen vihdoin tajusin. Vettä saa puroista, mutta eväiden suhteen piti miettiä aika tarkkaan, mitä ja paljonko evästä otetaan mukaan.
2) Palautumisajan riittäminen Lavaredon jälkeen oli alusta asti kysymysmerkki.  Selvisin kuitenkin Italiasta ilman isompia vaurioita ja ehdin lopulta treenatakin vähän kisojen välillä, joten kuntopuoli piti oleman ihan ok ja motivaatiokin kohdillaan, vaikka Lavaredon kaltaista "kisaliekkiä" ei ihan ollutkaan.
3) Loputtoman pitkä varustelista aiheutti myös hiukan ahdistusta.  Vaihdoin jo hyvissä ajoin talvella 5l juoksuliivini 12 litraiseen, sillä pienempään ei ollut toivoakaan saada kamoja ja eväitä mahtumaan. Meikäläisen "Light and Fast"-periaate joutui kyllä koetukselle näiden kamojen kanssa.
4) Rasitusvammoja oli pohjalla jo ennen Lavaredoa, enkä saanut niitä hoidettua kuntoon kisojen välillä. Päinvastoin, vaivoja tuli vähän lisää ja vain epätoivoisella lääkityksellä, teippauksella, hieronnalla ja levolla sain ne jotenkin kuriin. Lähtökohtana oli kuitenkin, että  jo ennen Iltaliaa vaivannut oikean akilleksen limapussi oli edelleen kipeä ja turvoksissa. Tämän lisäksi vasemmassa pohkeessa oli vihlovaa lihassärkyä, mikä oli uusi vaiva.  Jalat eivät siis todellakaan olleet sellaisessa "Jee, lähdetäänpä juoksemaan 120km tunturiin"-kunnossa.
5) Tätä kisaa ei voi keskeyttää, sillä reitin varrelta ei pääse pois kuin omin jaloin tai kopterilla (joka tulee 1-2 vuorokauden sisällä).

Olihan noita tuossa, mutta enimmäkseen ongelmat tuli etukäteen ratkaistua, paitsi 4) ja 5), mutta niistä päätin olla välittämättä. Tavoitteena kisassa olisi päästä maaliin, sillä loppuaikaa tärkeämpää on läpäistä kisa ja kerätä ne 5 UTMB-pistettä.  Enhän mää kuitenkaan ilman aikatavoitetta osaa lähteä liikkeelle, joten vuoden 2015 tuloslistan perusteella arvioin realistiseksi tavoitteeksi 17 tunnin alituksen, mikäli jalat vain kestäisivät ja sää ei olisi ihan ruokoton.  Sääennusteet lupailivat kovia sateita kisapäivälle, mutta jotenkin olen oppinut olemaan välittämättä niistä. Säät vaihtelevat vuoristossa/tuntureilla hyvinkin nopeasti, joten kisaan lähdetään siinä säässä, mikä sattuu olemaan ja varusteet on toivottavasti semmoiset, millä pärjää.
Ladtjojaure
(c) Matti Saranpää
Startti klo 6.00, aurinko paistaa ja on juuri sopivan lämmin. Sitten mennään. Ekat 17km on helppoa kevyesti kumpuilevaa polkua, jota on ilo rullailla menemään. Vauhtikin pysyy suht reippaana ja eka kymppi menee 56 minuutin paikkeille. 17km kohdalla 120km reitti lähtee tekemään n. 8km pistoa Tarfallaan ja nousua ~400m. Polku on suht loivaa, mutta paikoittain vesi valuu purona polun pohjaa myöten. Jos kengät on tähän asti saanut pidettyä kuivina, niin nyt sen voi unohtaa ja ronsiksti vaan kahlata menemään. Polulle osuu myös muutama virran ylitys (ensimmäiset monista), jotka on vaan hoidettava kahlaamalla. Sukat ja kengät ovat litimärät ja tulevat pysymäänkin märkinä seuraavat 15 tuntia, joten mitäpä näistä murehtimaan. Reitti muuttuu ylempänä rakkakivikkoksi, missä pitää koittaa  löytää sopiva jalanpaikka. Mistään juoksemisesta ei tuolla alustalla voi puhua. Nyt tuli ensimakua siitä, mitä pitkät pätkät reitistä tulisi olemaan, mutta onneksi siitä en tiennyt, sillä muuten olisi alkanut syvästi masentaa. Kääntöpaikka solan päässä upean lammen rannalla. Solan seinämillä virtaavat putoukset luovat sateenkaaren ympärilleen, koski kohisee vieressä koko matkan ja kaikki on ihanaa, paitsi juokseminen. Kaikki irtonaisuus ja helppous puuttuu, mitä näin alkumatkasta kuitenkin pitäisi vielä olla. Sama rakka takaisin, alamäki osuus kulkee ihan mukavasti ja muutaman kilometrin siirtymä Kebnekaisen fjällstationille. Tämä oli ennakkoon päätetty ns. keskeytyspaikaksi, mikäli jo alkumatkasta tuntuisi, että  pohje/akilles ei kestäisi.  Jalat tuntuivat kuitenkin ihan hyviltä, matkaa takana 35km ja aikaa kulunut noin 4,5h.

Seuraava osuus onkin jo synkempi. Polku on aivan juostavaa, mutta kulku siitä huolimatta heikkoa. Purojen ylityksiä on jatkuvasti ja muutenkin eteneminen on todella katkonaista. Juoksusta puuttuu kaikki rytmi ja ottaa hiukan pannuun koko touhu. 45km kohdalla saavutaan risteykseen, missä reitit eroavat toisen kerran ja lähdetään taas puskemaan loivaan ylämäkeen. Reilusti kuivabanaania ja sipsejä naamariin ja jotenkin fiiliskin paranee, vaikka energiaa on mennyt alas ihan tasaiseen tahtiin. Ensimmäinen henkinen matalapaine alkaa siis olla selätetty ja juoksu sekä sujuu että maistuu. Saavutan edessä olevia kilpailjoita ja pääsen ohikin. Alamäessä tuntuu siltä kuin pitääkin. Kovaa vauhtia polkua pujotellen ja kivien yli loikkien.  Seuraavaksi Sälkan checkpoint 60km kohdalla ja aikaa kulunut 8:13. Suhteellisen hyvin aikataulussa siis puolivälissä. Kevennystaukoa huussissa pitäessäni alkaa ulkoa kuulua kauhea humina ja kolina. Tuleeko sieltä kopteri, vai hä? Ei, vaan alkaa silleen kevyesti tuulla ja sataa, kuten ylhäällä tunturissa yleensäkin. Sadetakkia päälle ja myräkkään puskemaan eteenpäin. Vähän on huono sää, jalka painaa, maasto on hankalaa kivikkoa ja/tai mutaa, eli useampikin asia voisi olla paremminkin. Tympii koko homma, mutta matkaa on niin jumalattomasti jäljellä, että kovin syvään itsesääliin ei yksinkertaisesti ole varaa vajota. Kauhealla puurtamisella lopulta Tjäktjan checkpointille 75km kohdalle. Aikaa on kulunut 10:50 ja näyttää siltä, että 17 tunnin alitus jää haaveeksi. Checkpointin väki juttelee että nyt maasto helpottuisi ja näin onkin. Kivikko on vähän harvempaa ja reitti viettää loivasti alamäkeen, joten tällä välillä pääsee rullailemaan mukavaa kyytiä. Jos edelliset pari tuntia olivat olleet vaikeita, niin taas helpotti ja sain kaivettua itseni kuopasta ylös.  Saavun Alesjauren checkpointille 87km, henkisesti paremmassa voinnissa kuin Tjäktaan ja uskoa omaan tekemiseen on vielä edes hiukan jäljellä. Alesjauresta reitti jatkuu pitkin järven reunamia mielettömän hienoissa maisemissa. On järvi vieressä, on tuntureita lumikenttineen, on putouksia ja koskia, mutta ei ainuttakaan ihmistä. Pariin tuntiin en näe yhtään juoksijaa ja vaeltajiakin vain muutaman. Reitti järven rannassa on taas enemmän tai vähemmän hanurista, eikä eteneminen ole millään mittapuulla katsottuna vauhdikasta tai sujuvaa. Eteneminen on melkoista tarpomista ja kilometrit vähenevät hyvin hitaasti. Kroppa varmaan vielä jaksaisikin, mutta pää meinaa hajota. Yhä useammin ajatuksena pyörii: "Tämä ei ***tu lopu koskaan!". Ennen Kieronin checkpointtia laakealla paikalla mielettömissä maisemissa on Meditationplats ja hetken siinä mietin, että pitäisikö vaan asettua risti-istuntaan (jos pystyisi) ja koittaa löytää mielenrauha. Totean, että nyt ollaan jo niin synkissä vesissä, että tässä ei edes meditaatio auta.

Viimeisellä checkpointilla matkaa on takana 105km ja aikaa kulunut 15:23. Sanovat, että 17km maaliin. Fyysinen ja henkinen ahdinko ovat sitä luokkaa, että tuo 17km tuntuu aivan liian pitkällä matkalta. Olin aiemmin vähän mittaillut etenemistäni ja vauhti oli ollut maksimissaan 7km/h luokkaa. Jäljellä olisi siis 2,5-3 tuntia masentavaa liukastelua hämärässä ja mutaisessa metsässä. Onneksi alkaa taas sataa, niin saa maksimoitua fiiliksen. Etenemisellä on hyvin vähän enää mitään tekemistä juoksemisen kanssa, vaikka polku on vihdoin sellaista, mitä voisi juosta vauhdikkaastikin. Lasken vain jäljellä olevia kilometrejä, jotka vähenevät masentavan hitaasti. Aika monta kertaa ehdin ajatella: "mitä enemmän juokset sitä nopeammin tämä ohi", mutta itsesuggestio ei kyllä toimi toivotulla tavalla. Selkäranka oli katkennut jo kauan sitten. Jo Tjäktjalla oli selvää, että 17 tuntia ei alittuisi ja Kieronilla 18 tunnin alituskin alkoi näyttää tiukalta. Jossain 115km kohdalla käy selväksi, että 18 tuntiakaan ei alittuisi ja siinä se sitten oli. Ihan sama.  Haluan vain pois sieltä saakelin pusikosta, mutta matka ei vain etene. Huomaan katsovani mittariakin noin 100m välein. Viimeisellä 1,5km joku tulee vielä takaa ohikin. Ihan sama. Mittarin mukaan matkaa on jäljellä enää joku 800m ja edelleen ollaan ihan umpipusikossa. Vasta 550m ennen maalia polku vihdoin loppuu, pääsen pois siitä kirotusta lepikosta ja lyllerrän loppumatkan maaliin. Viimeisen 100m jopa juoksen, sillä kyllähän maaliviiva pitää juosten ylittää. Aika 18:19.28 ja sijoitus 19/39.  Ihan sama, se on ohi.

Hankala sanoa, mikä tästä teki niin jumalattoman vaikeaa. Kokonaisuudessaan taitaa olla kyse useamman asian summasta. Palautuminen Lavaredosta tuskin oli täydellinen, aliarvioin reitin vaativuuden ja yliarvioin taitoni, henkinen kantti ei ollut samalla tasolla kuin aiemmin kesällä ja niin edelleen. Oli mikä oli, niin ehdottomasti kovin ja raskain reissu tämä tähän mennessä oli. Lavaredossa oli viimeinen 10km vaikeaa, kun energiat loppuivat, mutta nyt oli enemmän tai vähemmän vaikeaa suurimman osan ajasta.  Olihan tässä toki positiivisiakin juttuja. Tankkaus toimi, eikä energiat pudonneet kisan aikana/jälkeen ihan nolliin, kamat ja kengät toimivat ja tavallaan se pääkin lopulta kesti. Ja hei, sain ne 5 pistettä!

Oikeasti reittiä ja tapahtumaa ei voi kuin kehua. Maisemat ovat käsittämättömän hienot alusta loppuun ja niistä saa nauttia päivänvalossa lähes kokoajan. Harva vastaava tapahtuma voi kehuskella sillä, että reitti on pelkkää polkua. Nyt mittari näytti kokonaismatkaksi 121,5km, mistä viimeinen 500m oli hiekkatietä, muuten oltiin maastossa koko ajan. Lisäksi henkilökunta (ja ruotsalaiset ylipäätään) oli ystävällistä ja avuliasta. Ihan hemmetin hieno tapahtuma ja reitti, mutta ei tätä välttämättä ekaksi 100+ kilometrin kannata välttämättä valita.  Reitin tekninen vaativuus, huollon puuttuminen ja keskeyttämisen "mahdottomuus" tekevät tästä kovan haasteen vähän kokeneemmallekin tekijälle.
Inov-8 Race Ultra 270
The Weapon of Choice: Inov-8 Race Ultra 270. Ei rakkoja, ei tummuneita kynsiä, pohkeet kohtuullisessa kunnossa vielä kisan jälkeisenäkin päivänä. Mudassa sutii, mutta se on pieni hinta erinomaisesta istuvuudesta ja huolettomuudesta. Selkeästi paras ultrakenkä, millä olen (tähän mennessä) juossut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti